Naurat muiden kanssa. Vilkaisen sinua salaa. Et huomaa. Katselen kuinka otsatukkasi heilahtaa, kun nostaat leukasi ylös ja naurat. Katselen hieman liian isoja farkkujasi ja hymyilen pienuudellesi. Haluaisin olla lähelläsi. Painaa huuleni huuliasi vasten ja unohtaa muut. Haluaisin tuntea rintaani vasten sinun sydämen lyönnit ja silittää hiuksiasi. Mutta sinä et huomaa. Sinä et huomaa, kuinka kaipaan sinua. Kuinka kovasti sydämeeni kivistää katsellessani sinua jonkun muun kanssa. Muistaen ne päivät, jotka sinä olet jo varmasti unohtanut. Ne päivät, jolloin olimme vain me kaksi. Ne päivät, jotka vietimme sylikkäin ja katselimme taivasta. Ne päivät, kun pyysit, etten koskaan jätä sinua. En voinut vastata. Sillä tiesin tulevan. Pelkäsin, että särkisin kaiken, jos vastaisin. Särkisin sen ainoan hetken, jolloin ymmärsin rakastavani sinua. Mutta sinä et muista. Muistat vain, kuinka en enää jaksanut. En enää jaksanut elämää, en enää jaksanut ketään. Työnsin sinut pois, koska pelkäsin särkeväni sinut. Halusin vain särkeä itseni. Tuhansiksi palasiksi, jotta kaikki paha menisi pois. Silti sinä et lähtenyt. Lupasit ette koskaan jätä minua. Ja vihdoin minäkin lupasin saman sinulle. Silloin kaikki särkyi. Pala palalta se hajosi. Yritin koota sitä takaisin, noukin kaikki palaset talteen ja yritin liimata ne oikeille paikoille, mutten ollut tarpeeksi nopea. Sinä pirstouduit miljooniksi paloiksi. Minä pysyin ehjänä, mutta yksi siruistasi oli lävistänyt ihoni ja painautunut sydämeeni. Se oli pistänyt sydämeeni reijän. Se pysähtyi keskellä sydäntäni ja myrkytti sen. Enää en tunne muuta, kuin tuskaa. Tuskaa sinun menettämisestäsi. Katson, kuinka nouset ja kävelet ohitseni. Katseemme kohtaavat, mutten näe silmissäsi muuta, kuin utuisen ja kaukaisen katseen, enkä tiedä, oliko kaikki sittenkin vain unta.