Vihaa sitä, rakasta sitä ja samalla hallitse sitä.

Minä: Oihhh! Vähän toi on laiha.

Eräs kusipää: Ei yhtä laiha ku sä,vitun anorektikko!

Minä: ...

Välillä mä mietin miksi ihmiset on millaisia ne on. Osalla on huonot juuret, osalla ihana perhe. Osalla vaan kaikki onnistuu, vaikka mikään ei oikeesti oo hyvin.

Mä oon aina miettiny, et millasta se ois, jos olisin se luokan huonoin. Se joka ei ikinä osaa mitään ja jolle nauretaan aina ilman syytä, tai syynä ulkonäkö. Itse en koskaan oo ollu niin syrjitty. Oon ulospäin suuntautunu luonne, joka pitää kyllä päänsä joka asiassa, mutta silti olen sisälläni ehdottoman herkkä vaikutukselle ja loukkauksille. Koko tämän laihdutus buumin (en pidä itseäni anorektikkona) aloitti vain tuo yksi repliikki: Eiköhän me tiedetä, että kuka meistä syö eniten.

Vanhan ystäväni lausahdus, jonka vuoksi teen tämän kaiken. Tuo rakas ystäväni painaa varmasti 1000kg enemmän, kuin minä, mutta sanat satuttivat minua silti niin paljon. Ymmärrän ettei 172cm ja 47kg ole lihava, mutta pääni ei sitä kuuntele. Se kertoo minulle, että milloin on sopivasti ja milloin liian paljon. Jälkimmäistä ainakin.

Rakastan tuota ääntä liikaa, se tekee minut onneliseksi, se saa minut heräämään aamulla laihempana, mutta aina en sitä halua kuulla. Joulukin lähestyy ja ihmiset alkavat huomata oudon käyttäytymiseni. Olen pulassa, ellen opi hallitsemaan tätä. Minun pitää kyetä:
1. Joko olemaan syömättä
2. Tai käsittelemään syömisestä koituva ahdistus.

Ensimmäinen kuullostaa ja tuntuu paremmalta, mutta perheeni ei hyväksy sitä. Äitini on varsinainen stalkkeri. Hän ei anna minun jättää edes aamiaista väliin. Minun on pakko valehdella hänelle päin naamaa asiasta AINA. Valehtelu lisää paineita ja stressiä ympäri kehoani ja olen alkanut ajattelemaan, että entä sitten jos olen lihava. Totisesti, entä sitten. Olen onnellinen, että joku on onnistunut salakuljettamaan tuon ajatuksen mieleeni ja uskon, että ehkä joskus sen kaivan kokonaan esille. Sitä ennen minulla on vielä aikaa laihduttaa, rakas Iris.

- My feelings for you

Tunnottomuutta

En tunne vieläkään mitään. Olen pelkkä rakkauden kovertama tyhjä kotelo. Mä en tunne mitään. En edes iloo tämän päiväsestä.

Mä en ymmärrä miksen tunne mitään. Tätä mä oon aina halunnu, mut miks tää tulee näin yllättäen. Mä en oo tehny hetkeen mitään tän olon saavuttamiseks. Mä en osaa olla edes ilonen, etten tunne enää sitä kipua. Musta on tullu se robotti, josta kerroin unelmoivani. Mun sydän on puristuksissa kahden kylmän seinän välissä. Kai tämä on parempi näin. Mä en enää koe sitä kipua, jota koen aina sua katsoessani, rakas Iris. Rakastan sinua silti enemmän, kuin mitään maailmassa. Ei ole mitään niin kaunista, kuin sinä. Olet maailmani. Hetkeksi mä vain jätän sen taka-alalle ja unohdan, koska sen muistaminen sattuu paljon enemmän, kuin unohtaminen.

Mä HALUAN syödä, mutten kuitenkaan

Mun tekee mieli syödä niin paljon, rasva himottaa ja ihan mikä tahansa ruoka, joka lämmittää ja tuo virtaa nii kelpais. Silti tiedän, etten kykene syömään, enkö toisaalta haluakkan. Haluan olla laiha, mutta ruoka ei kuulu siihen. Eli ruokaa ei sallita. Järjetön vilu, jatkuvat lihaskrampit, hiusten ohentuminen ja nuha, on riivannu mua tän laihdutuksen vuoks, mut mä en antaudu sille läskille, jonka nään peilistä. Mä aion pystyä tähän, unohtaa ruoat ja raataa perseeni irti laihuuden eteen (kirjaimellisesti) !

Katoin tänään viidennen kerran les miserables -elokuvan. Sain siitä järjettömän thinspiration elämyksen, niin hullulta ku se kuullostaakin. Ne näytteliät, ihanine korsetteineen ja siroine jalkoineen sai mut hetkellisesti motivoituneemmaks ku koskaan. Silti croissantit ja muut herku oli vaikee vaan jättää huomiotta. Etenkin kun koko talo tuoksuu vastaleivotulta croissantilta, patongilta, pipareilta, glögiltä ja pöydällä on kimpale ihanaakin ihanempaa valkohomejuustoa. Voi niitä kaloreita! Onneksi en sortunut, voin vain sanoa, että helppoa se ei todellakaan ollut! Toivottavasti samanlainen tsemppiputki mun aivoissa jatkuu pidempäänkin. Myös sun suhteen, rakas Iris

-My feelings for you

Ehkä vähän parempi päivä?

Tänään oon ollut melkoisen tyytyväinen kaikkeen. Toisaalta en.

Posiitiiviset:
-Kalorit jääny n.700
-Reenattu on n.400
-Kokeisiin on luettu ja osaan asiat
-Varmentu liput Les miserables musikaaliin
-Lauantaina Demi-päivä

Negatiiviset:
-Eiliset viiltelyt sattu liikaa
-Huono olo
-Itkettää ilman varsinaista syytä
-Tulevaisuus menee ihan pieleen
-Liian lihava

Kaippa noi menee aika 50/50. Mä en osaa sanoo mikä mun fiilis on tällä hetkellä. En vaan tunne mitään. Toisaalta itkettää, mut se tulee jostain tuolta kaukaa, enkä sen enempää kuule sitä. Oon kuin kivi. Oon kylmä, tunteeton ja harmaa. Tänään oli niin outo päivä. Tulin silti kirjottaan, vaikkei ole paljon kirjotettavaa. Tää blogi alkaa pikkuhiljaa antaan mulle enemmän. Koen vapauttavana kirjoittaa tänne mitä sattuu ilman, että kukaan tuomitsee. Rakastan tätä blogia:)

Rakastan kirjoittamista yli kaiken, niin kuin sinuakin rakas Iris

-My feelings for you

After I met you, all i feel is pain

Otsikko oikeestaan kiteyttää kaiken. Tässä taas yksi valitus päivitys rakkaudesta ja torjunnasta. Eli toisin sanoen skippaa, ellet välttämöttä halua kuulla tätä säälittävää itsesääliä.

Kun kerra tuntee jotain niin vahvaa. Jotain niin täydellistä ja niin kivuliasta, ymmärtää sen, että elämä on ollut aina tyhjää siihen hetkeen asti. Yksi kaverini aina väittää, että se jos on masentunut ja se jos on huono elämä, johtuu omasta asenteestaan. Nätisti sanottuna vastaan tuohon: Ja PASKAT:) Elämäni ei todellakaan ole valinta. Rakkaus ei ole valinta eikä myöskään paha olo. En usko, että kukaan valitsee mitään mitä elämäni sisältää, vapaaehtoisesti. Ihmiset luuletteko oikeasti, että meistä on mukavaa näin vain näännyttää itseämme ja laihtua ja olla kylmissämme ja elää täydellisyyttä tavoitellen. Luuletteko, että nautin viiltämisestä. Valitsisin viiltelyn sijalle minkä tahansa muun keinon mielummin, mutta mikään ei auta. Se kun näkee veren valuvan ranteesta ja painon taas tippuneen tuo minulle onnen. Sen saman tunteen, jonka te saatte, kun olette ystävienne kanssa, ihastuksenne vastaa myöntävästi tai saatte hyviä arvosanoja.

Olin minäkin joskus tuollainen. Nautin elämästä täysin siemauksin, kunnes ystävistäni ja minusta syntyi porukka, jota te pidätte "pahana". Me olimme ne, jotka jo ala-asteella ottivat limudiskoissa shotteja. Ne jotka menivät vähän väliä nurkan taakse tupakoimaan ja sekoilivat. Varastelivat kaupoista ja pitivät avoimia paitoja poikien mieliksi.

Pikku hiljaa erkkaannuin heistä. En enää kokenut tuollaista käytöstä kovaksi tai millään tavalla edustavaksi, vaan lähdin pois. Alkoholi oli tehnyt tepposensa ja enää en ollutkaan se hoikin ja laihin tyttö. Se sai minut havahtumaan. Samalla elämäni rakkaus torjui minut ja paketti oli valmis. Torjuttu läski, joka ei kelpaa kenellekkään, ei ainakaan niin lihavana.

En usko, että mikään tuosta oli päätettävissäni tai että olisin noin vain voinut tehdä hyviä päätöksiä, kun kaikki ympärilläni sekosivat yhtä lailla. Vain minä pääsin tuosta kierteestä pois vain löytääkseni itseni uudesta kierteestä.

Näin voin vain todeta, että ihmiset, älkää tuomitko ennen kuin tiedätte koko tarinan. Minäkään en koskaan tuominnut sinua, vaikka sinä tuomitsit minut. rakas Iris, rakastan sinua yhä.

- My feelings for you

Pakko syöttöä

En tiennytkään, että jotain niin kamalaa, kuin pakko syöttöä harrastetaan yhä edelleen. Ainakin meidän perheessä. Mä haluaisin ymmärtää muita, mutten kykene! Mä en koskaan syöttäis pakolla tälläselle läskille yhtään mitään! Luulis, että ne ois enemmän huolissaan mun läskeistä ja liikalihavuudesta, kun laihdutuksesta. Mä itse en koskaan tekis tätä muille. En pistäis ihmistä syömään pakolla, etenkään sillon, ku se ei halua. Tää ahdistus on jotain niin hirveetä, etenki ku tunnen, kuinka ne kalorit tunkeutuu aina vaan syvemmälle ja pinttyy kiinni. Läski, läski, läski. Voisin hokee tota ittelleni ikuisesti, mutten aio nyt enää rypeä itseinhossa, vaan otan ohjat käsiin ja laihdutan enemmän, ku koskaan. Ei herkkuja, ei juomia (vaan vettä), ei tupakkaa eikä mitään, mitä tekee mieli eilä mitään, mikä on hyvää. Ainoastaan kahvin mä voin jättää listoille.

Saa nähdä miten onnistun, koska jos noi on kerran tähänkin mennessä mut pakottaneet syömään, niin miksei tälläkin kertaa. No onneks mulla on jonkilainen suunnitelma tähän! Jään vitkutteleen koululle tai johonki, kunnes kello on neljä. Rynnistän kotiin ja sanon, etten ehdi syödä mitään, kun on taidekoulu ja illalla skippaan vaan kaiken menemällä saunaan. Perfect plan for mission impossible, koska sitä tää todellakin on.

Kivoja uutisia kyllä löytyy myös! Tänään saapu liput lauantain demi-päivälle hesaan. Pääsen vihdoin näkeen sen uuden nälkäpeli-vihan liekit. Saa nähdä, kuinka hyvin toi on osattu toteuttaa kirjasta leffaks, koska ensimmäinen ainaki oli melkonen riman alitus... Parasta kuitenkin on ehdottomasti kaverin kanssa olo, etenkin tän mun seuralaisen, koska ei olla mitenkään erityisen läheisiä, niin pääsen tutustuun paremmin. Peukut pystyyn loppuviikolle. Ehkä mä pystyn siihen...<3

Nyt mä alan kärsiä. Kärsiä niin kauan, kunnes olen laiha ja kaunis rakas Iris.

-My feelings for you

Onnellinen elämä

Tänään musta tuntu että pääsin hipaisemaan onnellisuuden pintaa, vaikka koko viime kuukausi oli yhtä masennusta. Olitiin äidin kanssa kaksin tampereella messukeskuksessa käsityö messuilla! Ai vitsi se oli ihanaa. Tietää, että voit syödä sen puolikkaan patongin illalla, kun olet kävellyt sen 6h putkeen. Parasta hyötyliikuntaa mitä tiedän on ehdottomasti shoppailu. Väkeä sielä oli kyllä kuin pipoa, mutta ei se juurikaan menoa haitannu. Ainoastaan ne jotkut saakelin mummot, joilta ei meitä nuoria kohtaan löydy minkäänlaista kunnioitusta, vaan ne vain tuuppivat ja ohittelevat jonossa. Muuten oli toosi kivaa!

Tajusin siellä myös, kuinka upeeta ois olla malli. Siis en tiedä mitä mieltä muut olis, mutta en mä omasta mielestäni ruma oo, ihan erikoisen näkönen, mutten ruma ja pikkuhiljaa kehokin alkaa muistuttaa sitä mitä mä haluan. Jopa lihasmassaa on tullu reilusti. Niin että en näe tota edes mahdottomana ammattina. Mutta tottakai se tulee vasta parin muun unelma ammatin jälkeen: poliisi, psykiatri, poliitikko, taidemaalaaja, kirjailia ja ennen kaikkea laulaja on mun ikuisia unelma ammatteja. Ehkä vielä joskus...

Mä toivon, että joku muukin ois onnellinen, edes pienen hetken tänään mun kanssani. Näitä hetkiä voisi kutsua niiksi täydellisiksi hetkiksi, jolloin kaikki tuntuu menevän onnellisesti ja ihminen unohtaa murheet, tän eufoorisen olotilan vuoksi. Huomenna takas messuille ja polttamaan hyöty kaloreita.

Ihmiset olkaa iloisia. Rakas Iris minäkin olen.

- My feelings for you

Turhamaisuutta....

Elämä on ihmeellistä. Elämä on lahja ja onni. Elämästä kuuluu nauttia.

Miks mä en koe noin? Oonko ainoo jonka mielestä elämä on oikeestaan lähes koko ajan yhtä helvettiä?! Siis miettikää ihmiset, ensin luette ja luette ja opettelette asioita, että pääsette töihin ja saatte perustaa perheen ja... Mitä sitten? Mitä aiotte tehdä sitten? Kuolla "onnellisina" siitä, että raadoitte perseenne rikki ja lopulta teille ei kuitenkaan jää mitään?

Välillä noita ajatuksia ajatellessa koen itseni tappamisen ihan järkeväksi asiaksi. Miksi eläisin tätä tylsää elämää, kun voin aiheuttaa sen kivun ja tuskan rakkaimmilleni. Juuri samalla tavalla, miten he sen tekevät minulle. Särkynyt sydämeni janoaa kostoa ihan pohjasta asti. Voisin vain seota ja tappaa kaikki ympärilläni yksitellen. Ja lopulta, saisin vihdoin olla rauhassa. Mutta silti tuo itsensä tappaminen kuullostaa aina niin paljon houkuttavammalta.

En ole tappamassa ketään. Nuo ovat vain ajatuksia, ajatuksia joita ei saisi olla. Mitään noista ei saisi himoita niin paljon kun minä niitä halajan. Niitä ei saisi edes ajatella. Olen nuori ja tiedän sen, mutta olen kokenut jotain uskomattomampaa, kuin uskon kenenkään kokeneen. Olen kokenut rakkauden. Sen vähiten odotetun ihmisen kanssa. Kuka olisi arvannut että rakastuisin naispuoliseen henkilöön?? Ei en ole lesbo, en koe olevani edes bi-seksuaali, koska hän oli ainutlaatuinen.

Ensin hän oli vain tuttu, luokkatoveri. Hänelle kuitenkin ilmaantui paha masennus samaan aikaan, kuin minullekkin ja se toi meidät jollain tavalla yhteen. Aloin pitää häntä aina lähempänä ja lähempänä. Lähempänä, kuin ketään muuta. En olisi saanut ikinä päästää häntä niin lähelle itseäni. Noin puoli vuotta tai vuosi ystävystyttyämme, hän kertoi olevansa bi-seksuaali ja että hänellä oli tunteita minua kohtaan. Sekosin totaallisesti. Mitä helvettiä??? Bi?? Tykkäsi naisista!! Mutta minähän olin 110% hetero! Pian kuitenkin huomasin tuntevani samoin häntä kohtaan, mutta liian myöhään. Hän oli jo menettänyt toivonsa minun suhteeni ja masentui entisestään. En saanut häneen enää minkäänlaista kontaktia, osittain siksi, etten enää ymmärtänyt häntä. En ymmärtänyt häntä, koska olin onnellinen. Olin rakstunut. Tuntui siltä kuin sydämeni olisi voinut revetä rinnastani. Olin aivan liian rakastunut, niin rakastunut, että menetin järkeni.

Olen yhä yhtä rakastunut, kenties enemmänkin, mutta hän ei enää päästä minua lähelleen, hän suoraan sanoen vihaa minua. Olen aivan täysin sekaisin. Olen täytetty vihan ja rakkauden sekaisista tunteista. Ja ennen kaikkea olen surullinen. Niin surullinen, etten kykene pitämään puukkoa kädessä ilman, että villän sillä itseäni ja yritän paeta todellisuudesta. En kykene enää käyttämään alkoholia hillitysti, huumeet vetävät puoleensa törkeästi, vaikken koskaan ole kokeillut. Ja joka ilta, itken itseni uneen, hädissäni ja epätoivoisena. Koska tiedän, että rakastan sinua Iris...

- My feelings for you

This Feeling...<3

Ai että! Tuntuu et pystyisin mihin vaan (tuntuu myös, et mua ois hakattu halolla päähän)! Mutta joo syitä on monia, mutta päällimmäisenä ehdottomasti se, et nyt tuli täyteen 28h nestepaastolla! Mä en tiiä onko tää harhakuvitelmaa, mut musta ihan oikeesti tuntuu et oon laihtunu. Tosin en tiiä kuinka kauan saan tätä ihanaa tunnetta kestää, koska kotiväki.

Siis voisin tehä vaikka uuden blogin kokonaan siitä kuinka kusipäitä mun vanhemmat on ja kuinka mä inhoon suurimmaks osaks niitä! Kaiken kukkuraks ne valvoo AINA mun syömistäni ja valittaa jos syön liian vähän. Omfg. En koe todellakaan niiden idiottien asiana puuttua kaikkeen mun elämässäni. Jos ne ei jätä mua rauhaan muissa asioissa niin ainakin laihtuminen tulee oleen mun oma pikku salaisuus. Kukaan ei koskaan saa tietää, että se on tahallista. Kaikki saa luvan vaan ihailla niitä läpikuultavia kylkiluita ja laihoja reisiä. Ahh, ne on mun heikkoudet.

Tänään yritän tottakai jatkaa paastolinjalla. En koe että se muuten ois temppu eikä mikään, mut vanhempien valvovat katseet... Se tarkottaa sitä, että päivällinen on pakko syödä. Jos yritän syödä päivällisellä niukasti, niin uskon, että saan tänkin päivän meneen alle 600kcal, ehkä jopa 400kcal. Viikon loppuun nennessä tavote ois alta 50kg... Ehkä realistista ois odottaa jotain n.49-48kg, vai? En tiedä ootanko ihan liikoja, mut toivoo ainaki riittää.

Kamalasti stressaa koko joulu... Voiko suoraan sanottuna pahempaa olla. Aina ennen olen jouluna jotenkin maagisesti kyennyt unohtamaan kalorit, mutren usko sen tänä vuonna toimivan. Ihmiset, olkaa hyvä ja ottakaa osaa. Tulen lihoamaan melko varmasti kaikki kilot takaisin. Rakas Iris, tällä kertaa kaikki ei pääty laihasti.

- My feelings for you

Lihava, lihavampi, läskein

Mun pää halkee! Mä en ymmärrä mikä ihmisiä vaivaa! Äiti ja isä vaan syö ja syö ja kun sanon nille, et: "Hei ei oo nälkä ku syötiin just." niin ne kattoo kelloo ja vastaa: "Viime ruokailusta on jo viis tuntia. Nyt on kyllä korkee aika syödä."
   Siis viis tuntia! Ootko tosissas? Pitääkö ihmisen muka syödä vähintään viiden tunnin välein? Mä en ymmärrä. Oon ihan hukassa mun ruokatottumusteni kanssa. Musta on ihan luonnollista olla 10h syömättä, mutta mun vanhemmat on jotain hamstraajia! Miksi mä en voisi tehdä syömisen suhteen omia valintoja? Miksen mä vois jättää ruokaa väliin ja seuraavana aamuna herätä laihempana?

   Tänään oli kyllä muuten ihana päivä. Sain aivan ihanat uudet talvikengät ja ihanan (törkeen kalliin) untuva talvitakin, jossa on aito ketunkarva huppu. Oon pahoillani sen ketun puolesta, mutta on se niin pehmee ja ihana.

   Huomenna budjetissa sen verran, että jos yhdellä tupakalla päivän pärjäis ja sauvakävelyä joku 2-3h. Unelmana olisi paastota koko viikko, mutta kiitos kotiväen, se tuskin onnistuu. Ajattelin, että jos tän viikon loppuun mennessä painaisin 49kg, koska olen lihonut n. 10000kg kaikesta viikonloppuna syömästäni.
   Eli tällä hetkellä tavoite painoni on 45kg ja olen siis nyt n. 52-50kg ja 172cm pitkä. Kun pääsen jonain päivänä vielä tuohon 45kg, niin tiputan sitä vielä. Kaukainen unelma olisi painaa 3:lla alkavia lukuja, mutten tiedä onko se ruumiin rakenteelleni mahdollista. Tuossa täytyy kai vain uskoa vanhaan sanontaan: Kaikki on mahdollista, kun vain  tarpeeksi jotain haluaa. Ja minä HALUAN.

Miksi syödä, miksi juoda, miksi edes elää, jos ette viihdy omassa kodissanne, omassa kehossanne.
  Nähkää siis kanssani laihoja unia ja hei, te PYSTYTTE siihen. Minäkin aion pystyä, rakas Iris.

-My feelings for you

Ennen kaikkea kaunis, laiha ja onnellinen

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta.

   Miksi en voi olla onnellinen, niinkuin muut? Miksi ihmiset murjovat sydämeni ja lähtevät elämästäni ja silti sydämeni kaipaa heitä kuollakseen. Joskus toivon, että olisin tunteeton. Voisin kytkeä tunteeni pois päältä, toimia, kuin robotti ja laihtua. En välittäisi muista, mutta kun olisin laiha, sallisin taas tunteet itselleni. Kokisin rakkautta, kauneutta ja onnellisuutta. Ei enää niitä katseita, jotka nauravat minulke, kun syön. Ei enää särjettyä sydäntä sisälläni, koska olin saanut uuden seuralaisen, Laihuuden. Ihailevia katseita, kauniit kylkiluut ja sirot reidet. Uskon vahvasti, että niistä löydän tieni ikuiseen onneen. Rakas Iris, aion olla laiha.

-My feelings for you