Turhamaisuutta....

Elämä on ihmeellistä. Elämä on lahja ja onni. Elämästä kuuluu nauttia.

Miks mä en koe noin? Oonko ainoo jonka mielestä elämä on oikeestaan lähes koko ajan yhtä helvettiä?! Siis miettikää ihmiset, ensin luette ja luette ja opettelette asioita, että pääsette töihin ja saatte perustaa perheen ja... Mitä sitten? Mitä aiotte tehdä sitten? Kuolla "onnellisina" siitä, että raadoitte perseenne rikki ja lopulta teille ei kuitenkaan jää mitään?

Välillä noita ajatuksia ajatellessa koen itseni tappamisen ihan järkeväksi asiaksi. Miksi eläisin tätä tylsää elämää, kun voin aiheuttaa sen kivun ja tuskan rakkaimmilleni. Juuri samalla tavalla, miten he sen tekevät minulle. Särkynyt sydämeni janoaa kostoa ihan pohjasta asti. Voisin vain seota ja tappaa kaikki ympärilläni yksitellen. Ja lopulta, saisin vihdoin olla rauhassa. Mutta silti tuo itsensä tappaminen kuullostaa aina niin paljon houkuttavammalta.

En ole tappamassa ketään. Nuo ovat vain ajatuksia, ajatuksia joita ei saisi olla. Mitään noista ei saisi himoita niin paljon kun minä niitä halajan. Niitä ei saisi edes ajatella. Olen nuori ja tiedän sen, mutta olen kokenut jotain uskomattomampaa, kuin uskon kenenkään kokeneen. Olen kokenut rakkauden. Sen vähiten odotetun ihmisen kanssa. Kuka olisi arvannut että rakastuisin naispuoliseen henkilöön?? Ei en ole lesbo, en koe olevani edes bi-seksuaali, koska hän oli ainutlaatuinen.

Ensin hän oli vain tuttu, luokkatoveri. Hänelle kuitenkin ilmaantui paha masennus samaan aikaan, kuin minullekkin ja se toi meidät jollain tavalla yhteen. Aloin pitää häntä aina lähempänä ja lähempänä. Lähempänä, kuin ketään muuta. En olisi saanut ikinä päästää häntä niin lähelle itseäni. Noin puoli vuotta tai vuosi ystävystyttyämme, hän kertoi olevansa bi-seksuaali ja että hänellä oli tunteita minua kohtaan. Sekosin totaallisesti. Mitä helvettiä??? Bi?? Tykkäsi naisista!! Mutta minähän olin 110% hetero! Pian kuitenkin huomasin tuntevani samoin häntä kohtaan, mutta liian myöhään. Hän oli jo menettänyt toivonsa minun suhteeni ja masentui entisestään. En saanut häneen enää minkäänlaista kontaktia, osittain siksi, etten enää ymmärtänyt häntä. En ymmärtänyt häntä, koska olin onnellinen. Olin rakstunut. Tuntui siltä kuin sydämeni olisi voinut revetä rinnastani. Olin aivan liian rakastunut, niin rakastunut, että menetin järkeni.

Olen yhä yhtä rakastunut, kenties enemmänkin, mutta hän ei enää päästä minua lähelleen, hän suoraan sanoen vihaa minua. Olen aivan täysin sekaisin. Olen täytetty vihan ja rakkauden sekaisista tunteista. Ja ennen kaikkea olen surullinen. Niin surullinen, etten kykene pitämään puukkoa kädessä ilman, että villän sillä itseäni ja yritän paeta todellisuudesta. En kykene enää käyttämään alkoholia hillitysti, huumeet vetävät puoleensa törkeästi, vaikken koskaan ole kokeillut. Ja joka ilta, itken itseni uneen, hädissäni ja epätoivoisena. Koska tiedän, että rakastan sinua Iris...

- My feelings for you